Säynätsalon vuosisata 1897-1997

Juhlapuhe 9.8.1997 Saunaranta, Säynätsalo

Hyvät säynätsalolaiset, arvoisa juhlaväki.

Sanomalehti Keskisuomalaisen eräässä numerossa vuodelta 1991 oli kulttuurisivu, jossa oli kaksi mielenkiintoista juttua, toinen Anne Alhosta, jossa hänet esiteltiin ja kuvituksena oli samana vuonna valmistunut teräsveistos Sampo ja toinen oli kirjoittamani arvostelu ”Säynätsalolaisuus on omaleimaisuutta” Matti Rautjoen kirjoittamasta kirjasta ”Saarelaiset muistelevat”. Tänään lehden sivu näyttää toistavan itseään.

Huhtikuun 21. päivänä 1939 tapahtui jotain sellaista joka on aiheuttanut monenlaista puuhaa ja hämminkiä minulle. Näin aloittaisin muistelmani, jos ne joskus kirjoittaisin. Arvasitte varmaan mitä tuona päivänä tapahtui. Synnyin Muuratsalossa, Vireniuksen talon vinttikammarissa ja paljasjalkainen säynätsalolaisuuteni alkoi. Muutin kolmevuotiaana kirkkosaarelle yhtiön vuokrataloon Kivelään, josta lähdin maailmalle palatakseni taas Säynätsaloon. ”Et ole sinäkään Erkki pitkälle päässyt” sanovat vanhat säynätsalolaiset.

Säynätsalo oli syntyessäni nuori vasta nelikymppinen. Silti olen itse kolmannen polven asukas. Isän puolelta Peuraset olivat tulleet Uuraisten Kyynämöisten kylältä, äidin puolelta Laaksot Haukanmaalta Toivakan kunnasta. Ehkä he tulivat nimenomaan tälle rannalle, kun he muuttivat Säynätsaloon. He olivat tyypillisiä Säynätsalolaisia, kantajoukkoa, joka täydentyi jo minun lapsuudessani karjalaisilla, pohjanmaalaisilla. Savon ja Hämeen rajamaasta tuli kaikkien heimojen sulatusuuni, sulatusuuni sanan varsinaisessa merkityksessä. Sellainenhan tehdas oli kaikille. Tehtaalta kaikki saivat elantonsa. Kaikki asuivat tehtaan piipun juurella. Tehdas määräsi elinolosuhteet, elintason ja sosiaalisen aseman, mutta sen ulkopuolella oli toki elämää, joka muokkasi ihmisten välisiä suhteita ja kaikkia meitä. Monenlaiset elämäntavat ja kulttuurit kohtasivat, hioutuivat ja muuttuivat säynätsalolaisuudeksi, erityiseksi tavaksi nähdä maailma ja puhua siitä. Säynätsalolaiset ovat valikoitua väkeä. Laivayhteyksien aikaan kaksikymmentä- ja kolmekymmentäluvulla laivalaiturilla tarkastettiin kuka saa tulla maihin ja kuka ei. Kunnolliseksi luokiteltavat saivat kokeilla onneaan tehtaalla, jos siellä työväkeä tarvittiin. Humalaiset ja muut huonot ihmiset mukiloitiin ja pantiin takaisin laivaan. Vieraiden hakkaamisesta ei silti tullut säynätsalolaista tapaa.

Säynätsalolaisten valikoituneisuus johtui myös eristyneestä olemisesta ja ehkä siitä, että teollisuustyöväki oli maaseutuun verrattuna suhteellisen vakavaraista kaikista puutteista huolimatta. Työmiehellä oli rahaa, vaikka elämisen ulkoiset puitteet olivatkin niukat. Säynätsalolaisia yhdisti ja ryhdisti yhdistys- ja seuratoiminta. Säynätsalolaiset ovat olleet valveutuneita aina, mikä on herättänyt kotiseutuylpeyttä joskus nurkkakuntaisuuttakin. Säynätsalo viime vuosikymmenille suljettu yhdyskunta ihmisten mielissä ehkä pitempään kuin todellisuudessa. Aina 60-luvulle Säynätsalo ja ensin Parviaisille ja sitten Enso Gutzeitille kuuluneet tehtaat ovat olleet liki sama asia. Säynätsalossa harjoitetut ammatit olivat sidoksissa tuotantoon. Nuoret, joiden kyvyt eivät suuntautuneet teollisuuteen, joutuivat lähtemään. Ennen sotia ja pitkälle niiden jälkeen mitään erityisempiä ongelmia ei syntynyt. Oppia saarten ulkopuolelta ei lähdetty juurikaan etsimään. Kansakoulu ja sittemmin lyhyen aikaa toiminut ammattikoulu suuntasivat työläisnuoria tehtaalle.

Jo Säynätsalon saarellinen muoto on rajannut sen muusta maailmasta. Vasta sodan jälkeen ilmestynyt maantiesilta yhdisti saaren mantereeseen. Silta oli välttämätön tehtaan kuljetuksille. Sitä ei aluksi koettu yhdysväyläksi ihmisille. Sillan myötä rakennettu rautatie ei ole koskaan toiminut henkilöliikenteelle. Ehkä näistä syistä johtuu, että säynätsalolaisessa luonteessa on jotain kummallista. Mikään ei ole meidän mielestämme arvokkaampaa kuin oma saari ja samalla meitä vaivaa käsittämätön halu päästä saarelta pois. Uudet parina viime vuosikymmenenä saarelle muuttaneet ovat nauttineet luonnon kauneudesta, asiasta joka meille vanhoille säynätsalolaisille ei ole helposti avautunut. Tähän on olemassa oppinut selityksensä. Kulttuurisesti maailma on totuttu jakamaan kaupunkiin ja maaseutuun. Se mikä on niiden välissä kuten teollisuus yhdyskunta, ei ole kuulunut perinteisen kulttuurin ja sen selitysmallinen piiriin. Luonto näkyy vain kaupungista, luonnon ulkopuolelta tai maalta sen keskeltä. Toki säynätsalolaiset luontoa arvostavat. Jokaisen talon ikkunasta avautuu lumoava järvimaisema, mutta yhtä kauniilta saaret eivät näytä kun niitä katsoo järveltä.

Kun säynätsalolaiset äänestivät itsenäisyydestä ja kaupunkiin liittymisestä, tiesin jo etukäteen tuloksen. Suurin osa oli liitoksen puolesta, koska säynätsalolaisuuteen liittyvä epävarmuus on aina ollut raskasta kantaa. Saaremme on ollut paitsi muusta maailmasta selkeästi rajattu, sen sisällä on ollut selviä rajoja yhteiskunnallisia ja poliittisia. Tietysti takana oli alunperin tehdas, joka siellä tehtävän työn luonteen mukaisesti jakoi ihmiset kahtia työmiehiin ja herroihin, kuten täällä sanottiin. Sodan jälkeisen ajan poliittinen murros jakoi vielä nämäkin ryhmät. Vaikka saari on ollut Suomen punaisin, niin jako punaveren sisällä on ollut katkeran selvä. Mutta se on merkinnyt myös aktiivista osallistumista omien asioiden hoitoon. Säynätsalo pyöri sotien jälkeen hyvin kevyellä hallintokoneistolla. Kunnan palveluksessa oli muutaman opettajan lisäksi vain lääkäri, sairaanhoitaja, kätilö ja kunnansihteeri. Luottamusmiehet ja luottamushenkilöt olivat tunnollisia ja ahkeria. Muistan äitini ja isäni tulleen kunnanvaltuuston kokouksista aamupuolella yötä. Yksi sihteeri ei ennättänyt asioita valmistella läpihuudettavaksi ja eivätkä valtuutetut olisi siihen suostuneetkaan. Päätökset, joista kai tunnetuin on kunnantalon rakentaminen, tehtiin perusteellisen harkinnan jälkeen ja kuntalaisten ääntä kuultiin.

Saarelta on muutettu pois. Omasta noin 40 lapsen kansakoululuokastani asuu Säynätsalossa tänä päivänä kaksi, vaikka Säynätsalossa voi elää tänä päivänä olematta sidoksissa tehtaaseen. Myös yrittäjätoiminta on täällä lisääntynyt. Syyt saarelta lähtöön ovat olleet Säynätsalon ulkopuolella. Maailma on muuttunut. Se mitä Säynätsalo saattoi kasvateilleen tarjota ei enää riittänyt. Tietysti taloudelliset syyt ovat olleet tärkeitä, mutta maailman ja elämän monimuotoistuminen sai rajallisen maailman tuntumaan köyhältä. Sen varaan oli vaikea rakentaa tulevaisuutta ja heräsi tunne kun perinteinen muuttumaton elämänmeno alettiin kokea pysähtyneisyytenä, että jääminen syntysijoille oli kuin olisi varastanut itseltään, kieltäytynyt jostakin mitä maailma tarjoaa. Tässä suhteessa säynätsalolaiset eivät ole poikenneet muista eikä lähtö ole koskaan ollut helppoa. Nyt tilanne on muuttumassa, vaikka maailma houkutteleekin entistä kiivaammin. Saarella voi elää ja tuntea olevansa maailman keskipisteessä on eri asia kuin olla maailman napa jollaiseksi me olemme Säynätsalon aina kokeneet.

Sieltä mistä löytyy suomalaisia, löytyy säynätsalolaisia tai ainakin sellaisia, jotka ovat kuulleet heistä. Aina tiedot eivät ole mairittelevia. Olen itsekin saanut kuulla meidän säynätsalolaisten olevan vähän hulluja. Tällaista tietoa levittävät myös säynätsalolaiset itse. Onko syynä se, että kaipuu kotiseudulle pakottaa panettelemaan, jotta kaipuu edes hieman lieventyisi vai onko rajallisella alueella syntyneissä ja kasvaneissa aina jotakin piirteitä, jotka tuntuvat muista oudoilta? Kuten me syntyperäiset säynätsalolaiset tunnumme oudoilta niistä, jotka ovat saarille muuttaneet. Suurin osa saarilla syntyneistä ja kasvaneista on muualla.

Säynätsalolaisuus on kuitenkin osoittautunut hyvin eläväksi ja alkusijastaan hyvin riippumattomaksi ilmiöksi. Vaikka monet ovat lähteneet säynätsalolainen ihmistyyppi on säilynyt. Näen sen monien ulkonäöstä. Tapaan nuoria, jotka muistuttavat joskus minulle tuttuja ihmisiä. Sortumatta mystiikkaan voin sanoa, että säynätsalolaisen tuntee ensi silmäyksellä missä hänet tapaakin. Säynätsalolaisuus on kotiseutuylpeyden ja ilon monimutkainen muoto, johon liittyy sekä halua muistaa että unohtaa oma alkuperänsä, josta ei silti koskaan pääse eroon. Siksi säynätsalolainen on muistomerkkinsä ansainnut.